Pumpsean atleetin paluu!

Mä oon vähän sellanen ihminen et kypsyttelen hetken jotain asiaa mielessäni, kunnes jossain vaiheessa se lamppu välähtää (yleensä vähän hitaasti). Tällä kertaa muhittelin taas sitä ikuisuusajatusta et oonks mä jotenkin löysähkön pumpsea? Tulin siihen tulokseen et vaikka urheilen kovasti itteäni sängyn, jääkaapin ja sohvan välillä ja joskus matkustan autolla junalle, niin se ei välttämättä riitä kuntoiluksi! Mulla on vähän sellainen viharakkaussuhde kuntosaliin, eli kun siellä käyn niin se on siistiä, olo on parempi ja ne perusfraasit millä voisin nyt itteäni kehuskella. Mutta sitten kun siellä ei käy ja häviää se tatsi siihen, niin ai että se palaaminen on nihkeää. Kävin aika aktiivisesti viime vuonna salilla sinne elokuulle asti ja sain painoakin pudotettua siinä ohessa ruokavaliolla ja saleilulla. Sitten loppui kesäloma ja alkoi koulu ja mä päätin panostaa kouluun täysillä. Niin täysillä et unohdin et mun täytyy poistua joskus kotoolta pois. Salikiinnostus loppui kuin seinään. Joten mulla kesti siis 4 kuukautta ennenkun se lamppu välähti taas. Ja 21 päivää päälle, ennenkuin sain itsestäni irti et lähden salille. Mietin vaan et miksi sen lampun piti välähtää taas kerran silloin kun muutkin elämänmuutosplösöt lähtee liikkeelle. Pudotetut painot on nyt kerätty melkein takaisin, mutta enemmänkin mua on piinannut jatkuva väsymys, laiskotus ja levottomuus yhtäaikaa.

Todistusaineisto siitä, että olin muka reipas.

Anyway, tänään kaivoin mun salikampsut kaapista esille ja surrautin reippaana tyttönä salille. Join vähän liikaa kahvia ja sydän rytmihäiriöistä ilakoiden painelin salin puolelle. Oon tottunut JEFIT-sovelluksen kanssa jumppailemaan, on kiva kun on itse tehnyt saliohjelmat ja puhelin kertoo mitä liikettä seuraavaksi. Harmi vaan kun sain todeta ettei noussut niitä painoja kun 2/3 siitä mitä viimeksi oli nosteltu ja tämä sovellus teki mulle jopa hienon laskelman siitä. Bitch. Noh, se oli odotettavissakin tämän rötväilyn jäljiltä. Onneksi siellä oli joku mummusalikerho justiinsa samaan aikaan, niin mä sovelluin hitokseen hyvin nostelemaan niitä kilon painoja sinne sekaan. Eikä oikein meinannut mun avokadon siemenen kokoinen ego kestää sitä että piti niillä pikkupainoilla pulata, niin sitten Smithissä kyykätessä alkoi jalkoja örjöttää ja korvissa suhisemaan, tuli nokipalleroita silmämuniin, joten päätin sitten että nyt on jumpattu tarpeeksi ja hurautin Pallomasilla kotia kohti. Niille jotka eivät tiedä, Pallomasi on mun auto. Se on pyöreä italialainen kaunokainen, ferrarinpunainen, subbari löytyy tietysti kontista (ja vivahteikas-mopoauto-muovi-räminä-soundi ekstrana) ja sillä on monia hienoja ominaisuuksia (kuten se, että se osaa itse valita haluaako se ajovaloja ollenkaan vai vaan vähän). Jotkut sitä Fiat Puntoksikin kutsuu, mutta se kuulostaa sieluttomalta.

Mutta tämän päivän reippailu on suoritettu ja se meni paremmin kuin vuosi sitten kun aloitin Fressillä. Silloin sain personal trainer tapaamisen ja tarkoitus taisi olla vähän suunnitella jonkinlaista treeniohjelmaa ja kartoittaa sitä kuntoa alkuun. Ei siinä paljoa tarvinut kartoittaa kun 3 minuutin crosstainerilla taiteilun jälkeen mä pyörryin. Ja sit mä pyörryin pari kertaa uusiksi vielä. Tämä PT-neitokainen oli tietysti ystävällinen, eikä nauranut mulle päin naamaa (vielä silloin), mutta olen kyllä saanut kuulla siitä jälkeenpäin ja on mua sitten pilkattukin. Onneksi ei hävettänyt! Mutta minkäs sille mahtaa kun on tällainen sulavaliikkeinen atleetti luonnostaan.

Jenski