Opiskelijaelämää

Opiskelijaelämässä parhaita puolia on se, että saa aamulla herätä sillon kun haluaa, jos nukuttaa niin jatkaa unia. Mun koulutusmuoto on etäopiskelua, vain jokatoinen viikko on  pari päivää lähiopetusta. Työmäärää ei silti ole lähiopetukseen verrattuna yhtään vähempää, päinvastoin, kaikki pitää opetella itse yksin kotona. Haastavinta tässä on tietysti se, että vaikeatkin asiat tulee opiskella itsenäisesti ja voin väittää, että on muutamat itkupotkuraivarit tullut kemian ja biokemian kanssa vedettyä kun ei vaan ymmärrä. Välillä ahdistaa ja stressaa kun on niin paljon tekemistä ja kouluhommaa ja yritän aikatauluttaa, että saisi kaiken tehtyä. Mutta parasta on se, että ei ole enää kiire. Jos mä jotain inhoan niin kiirettä!

Nyt saan rauhassa herätä, siivoilla, tehdä rauhassa aamupalaa, katsoa yhden jakson lempparisarjaa, juoda vähän kahvia ja sitten kaivella kouluhommia esiin. Yleensä mä puserran päivässä koulujuttujen kanssa parista tunnista kuuteenkin tuntiin, riippuen vähän mitä oon sille päivälle päättänyt. Nyt tosin taas tenttiä ennen oon ollu hyvinkin pitkälti koko päivän nenä kiinni koulumatskuissa. Mutta että voi itse päättää ne työntuntinsa, se on huippua.

Aiemmin olin sopimusyrittäjänä ja tein pitkää päivää. Hiusalalla työpäivät vievät niin sanotusti sen kokonaisen päivän aikaa, kun työvuorot on olleet 9-19 välille. Aamulla ei jää aikaa omille jutuille, eikä illalla jää aikaa omille jutuille. Harvemmin oli kahta perättäistä päivää vapaata ja aina meni se yksi vapaapäivä vain nukkumiseen ja palautumiseen. Mutta silti kävin salilla ja yritin nähdä kavereita ja puuhata sitä ja tuota, mutta suurinosa asioista mitä halusi tehdä jäi vain suunnitelman tasolle. Halusin laittaa kotia, saada tuon komeron siivottua, alkaa harrastaa jotain tai vaikka maalata. Sitä ei silloin huomannutkaan kuinka väsynyt ja stressaantunut oli kokoajan.  Viime kesänä kun lopetin työt, pidin kuukauden loman ennen koulun alkua. Muutettiin toiselle paikkakunnalle, Tuukalla alkoi heti työt ja mä olin pääosin yksin kotona. Ensimmäiset pari viikkoa tuntui siltä että pää hajoaa, olin yksin kotona, ei ollut pakko tehdä mitään. Oli niin tottunut siihen arjen hektisyyteen, että hiljaisuus ja tekemättömyys ahdisti tosi paljon. Soittelin äitille ja kavereille, että tuntuu oudolta ja kamalalta olla yksin, on tylsää, mitä mä teen. En vain osannut olla. Kesti aika kauan ennenkuin totuin siihen, että osaan olla yksin kotona ns. tekemättä mitään. Nyt se on sitä parasta!

Nyt on aikaa, eikä niitä rästissä olevia hommia niin olekaan. Eikä tarvi potea ahdistustakaan siitä, kun koskaan ei ehdi mitään tehdä. Opintojen ohessa käyn oman alan töissä ja se tuntuu niin paljon mielekkäämmältä kun ei kokoajan ole niin väsynyt ja on vaihtelua siihen rutiiniin. Välillä menen kouluun, välillä menen töihin ja sitten on niitä etäopiskelupäiviä kun saa aikatauluttaa itse. Ja tietysti myös sunnuntait oon pyhittänyt vapaapäiviksi. 

Kun hain kouluun, mulla oli selkeä päämäärä että haluan hiusalan opetuspuolelle. Se mua kiehtoo tietysti edelleen, mutta nyt kun on päässyt tähän koulutusalaan tarkemmin kiinni, olen tajunnut kuinka paljon vaihtoehtoja tämä koulutus avaa. Vaikka kemia on tuntunut vaikealta, niin silti se on musta pirun mielenkiintoista ja musta ei tuntuisi yhtään oudolta työskennellä sen parissa. Se tässä onkin jännittävää, että en yhtään tiedä mihin sitä sitten suuntaakaan kun opinnot on ohi. Avonaisia teitä on monia!

Opiskelijaelämän huono puoli on tietysti se rahapuoli, on aina köyhä eikä ole rahaa, mutta otan satakertaa mieluummin tän kiireettömyyden ja köyhyyden, kun sen, että on rahaa, kokoajan kiire, ei koskaan aikaa mihinkään. On ihanaa kun on oma koti, jota on saanut ajatella ja laittaa ajan kanssa mieleisekseen, on kivaa kun ei ole kokoajan väsynyt ja pahantuulinen, on kivaa kun voi rauhassa käydä ruokakaupassa hyvinsyöneenä, eikä saatanan-väsyneenä-ja-vittuuntuneena-ja-nälkäsenä raskaan työpäivän jälkeen. On kivaa kun voi ottaa päikkärit (kemian kirjat kainalossa) jos siltä tuntuu ja jatkaa työntekoa sen jälkeen. 

Opiskelijaelämää!

Voin kertoa, että mulla menee ihan hyvin ja elämä on aika kivaa.

Jenski

Ajankulusta.

Ei nyt ihan ikäkriisi kyseessä, mutta jotain sinnepäin. 

Jotenkin havahduin tässä jokin aika sitten ajan kulkuun. Se alkoi hämmästelynä siitä, että tajusin että mun kissat on vanhoja. Että olen ne hoiviini yli seitsemän vuotta sitten. Siitä tajusin, että ehdin Tampereellakin asua kuusi vuotta ennen kuin sieltä muutin pois. Viimeisestä muutostakin on jo yli 7 kuukautta. Vaikka ihan justiinsa muutettiin. Ja ihan justiinsa alkoi koulukin, mutta pian on jo ensimmäinen vuosi opintoja pulkassa. Ja Facebookki muistuttelee sellaisia asioita kuin "Hei olet ollut tämän tyypin kanssa kavereita Facebookissa jo seitsemän vuoden ajan." Ja sitten hoksaat että enpäs ole nähnyt tätä tyyppiä pitkään aikaan. Ja kun alat laskemaan mielessäsi että "Jaa, ollaan nähty lukiossa varmaan sitten viimeksi.." Kunnes hoksaat että siitäkin on aikaa kohta kahdeksan vuotta. KAHDEKSAN VUOTTA?!

Musta se on aika paha jos mielessään kuvittelee olevansa kaveri jonkun kanssa ja sitten tajuaa että hipshei ei olla nähty kahdeksaan vuoteen. Facebook ehkä tekee mulle sen tepposen  että näet tietyn ihmisen päivityksiä seinälläsi ja jotenkin kuvittelet siten pitäväsi yhteyttä. Vaikka todellisuudessa yhteydenpitoa ei ole, eikä kyseinen henkilö edes tiedä välttämättä kuka päivityksen on lukenut. Melkein 200 "kaveria" Facebookissa, mutta kuinka monen kanssa todellisuudessa on yhteydessä, tekemisissä tai kaveri? Jokaisella on varmasti listalla paljon ihmisiä, jotka ovat siellä vain koska täytyy olla. 

Tämä kuva on muistaakseni vuodelta 2005 tai 2006. 10-11 vuotta? Toivottavasti plikat ei haittaa että teidän kuvat on täällä. Jens, Enrique ja Carlos.

Elämän aikana on paljon ihmisiä, toiset tärkeämpiä kuin toiset, toiset isommassa roolissa ja toiset pienemmässä roolissa. Elämässä on paljon ihmisiä, jotka haluaisit pitää lähellä, kenen kanssa on ollut kivaa, mutta harvat tyypit on kuitenkin lähtenyt mukaan, useimmat pudonneet matkan varrelle. Joidenkin ihmisten kanssa olet ajatellut ja yhdessä puhuttukin, että aina ollaan sitten kavereita ja pidetään yhteyttä. Että soitellaan. Mutta niin se vain on käynyt, ettei parin viestin jälkeen ole pidettykään yhteyttä. Elämäntilanteet muuttuneet, töissä kiirettä, ei ole rahaa, opinnot vievät niin paljon aikaa. Vapaat eri aikaan. On lapsia ja harrastusta ja salilla pitäisi ehtiä käydä. 

Joitakin ihmisiä kun näkee pitkänkin ajan jälkeen, niin tuntuu kun olisi ihan vasta nähty. Juttua riittää ja voidaan melkeinpä jatkaa siitä mihin viimeksi jäätiin. Vaikka siitä olisi todella pitkäkin aika. Jokin aika sitten näin yhtä ystävää, jonka kanssa ei oltu vuosiin tavattu tai pidetty edes yhteyttä. Ja se oli niin positiivinen yllätys, jäi hyvä mieli pitkäksi aikaa tästä tapaamisesta. Ja nähdään toistekin, uusintatreffit sovittukin. 

Sitten on ne ihmiset, jotka ovat olleet joskus todella tärkeitä, mutta huomaat jossain vaiheessa, ettei puhuttavaa enää oikeastaan ole. Eikä mitään yhteistä. Ehkä elämäntilanteet ovat kovinkin erilaiset, tai vain olette muuttuneet toisenlaisiksi kuin olette ennen olleet. Arvomaailmat muuttuneet. Niin tapahtuu. Sitä huomaakin, että joskus niin rakas ihminen on sinulle nykyään tuntematon. 

Sitä ei koskaan tiedä ketkä lähtee ja ketkä jää. 

Jenski